20.9.2002

Kanne Kuopion käräjäoikeudessa

A kertoi Kuopion Osuuspankkia vastaan nostamassaan kanteessa, että hän oli yhdessä veljensä ja vanhempiensa kanssa antanut Osuuspankille toimeksiannon laatia kauppakirja, jolla hänen isänsä luovuttaisi omistamansa kiinteistöt A:lle ja hänen veljelleen. Sukupolvenvaihdos tuli toteuttaa siten, ettei ostajien aviopuolisoilla ollut avio-oikeutta luovutettuun omaisuuteen. Osuuspankki laati kauppakirjan, joka allekirjoitettiin 26.10.1983. Kauppakirjassa olevan ehdon mukaan A:n aviopuolisolla ei ollut avio-oikeutta A:n saamaan omaisuuteen.

A ja hänen puolisonsa tuomittiin avioeroon 18.10.1996 vireille tulleesta hakemuksesta ja heidän välillään toimitettiin ositus. Osituksessa pesänjakaja totesi, että avio-oikeuden pois sulkeva ehto edellä mainitussa kauppakirjassa oli mitätön. Osituksessa A velvoitettiin tästä syystä suorittamaan tasinkoa entiselle puolisolleen 30 940 markkaa. Mikäli ehto olisi ollut pätevä, olisi A:n aviopuolison tullut maksaa A:lle tasinkona 4 250 markkaa. Tällöin olisi tehty sopimusjako ja A:lle oli siten aiheutunut ylimääräisiä kuluja osituksesta, yhteensä 42 240,50 markkaa.

A katsoi, että Osuuspankki ei ollut hoitanut saamaansa toimeksiantoa riittävällä huolellisuudella eikä laatinut pätevää avio-oikeuden pois sulkevaa asiakirjaa. Sen vuoksi A vaati, että Osuuspankki velvoitetaan suorittamaan hänelle korvaukseksi huolimattomasta menettelystä aiheutuneesta vahingosta yhteensä 77430,50 markkaa.

Vastaus

Osuuspankki kiisti kanteen ja vaati sen hylkäämistä ensisijaisesti vanhentuneena.

Käräjäoikeuden tuomio 10.5.2000

Käräjäoikeus lausui muun muassa seuraavan.

Määräajasta velkomisasioissa sekä julkisesta haasteesta velkojille annetun asetuksen mukainen yleinen vanhentumisaika on 10 vuotta. Sopimukseen perustuvassa vastuussa vanhentuminen alkaa sopimuksen päättämishetkestä eikä vahingon ilmenemisestä. Edellä mainittu toimeksiantosopimus on tehty viimeistään 26.10.1983, mistä vanhentumisaika on alkanut. Kun kanne asiassa oli tullut vireille 14.5.1999, se oli nostettu myöhemmin kuin 10 vuoden kuluessa sopimuksen tekemisestä ja se oli siten vanhentunut. Käräjäoikeus hylkäsi kanteen.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomarit Kaija Luhanko, Jorma Tossavainen ja Leena Ruuskanen.

Itä-Suomen hovioikeuden tuomio 28.11.2000

A valitti hovioikeuteen ja toisti siellä kanteensa. Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Marja-Liisa Karotie, Heikki Laakso ja Anna-Kaarina Mäkinen. Esittelijä Pirjo Soininen.

Perustelut

Kanteessa on vaadittu pankilta korvausta sukupolvenvaihdoksen toteuttamista koskevan toimeksiantosopimuksen rikkomisen perusteella. Toimeksianto on kantajan ilmoituksen mukaan annettu keväällä 1983 ja toteutettu 26.10.1983 vahvistetulla kaupalla. Vahinko, joka on ilmennyt 1.9.1998 toimitetussa osituksessa, on kanteen mukaan aiheutunut siitä, ettei ostajan puolison avio-oikeutta luovutettuun omaisuuteen ollut toimeksiannon mukaisesti oikeudellisesti pätevällä tavalla suljettu pois.

Määräajasta velkomisasioissa sekä julkisesta haasteesta velkojille annetun asetuksen 1 §:stä ilmenevän pääsäännön mukaisesti sopimusperusteisen velvoitteen vanhentuminen alkaa velvoitteen syntymisestä eli tässä tapauksessa toimeksiantosopimuksen solmimisesta. Sillä seikalla, milloin vahinko ilmenee tai milloin korvausvaatimuksen esittäminen on tullut mahdolliseksi, ei ole merkitystä.

Kun korvausta on vaadittu vasta sen jälkeen, kun kymmenen vuotta oli kulunut toimeksiantosopimuksen tekemisestä, korvaussaatava on vanhentunut.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustaf Möller, Mikko Tulokas, Eeva Vuori, Mikael Krogerus (eri mieltä) ja Mikko Könkkölä. Esittelijä Anne Ekblom-Wörlund.

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Oikeusneuvos Krogerus: Saamisen vanhentumista koskevassa lainsäädännössämme ei ole säännöstä siitä, mistä sopimussuhteeseen perustuvan vahingonkorvausvaatimuksen vanhentuminen alkaa. Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan vanhentumisen on katsottu alkavan sopimuksen solmimisesta, joissain tapauksissa sopimusrikkomuksesta.

Perustellusti on tavoitteena pidetty sitä, että vanhentumista koskevat säännökset olisivat selkeitä ja että esimerkiksi vahingonkorvausvaatimuksen mahdollisuuteen liittyvä oikeustilan epävarmuus voisi jatkua vain rajoitetun ajan. Vallitseva oikeuskäytäntö on tämän tavoitteen mukainen.

Oikeudellisten toimeksiantojen luonteeseen kuuluu eräissä tapauksissa se, että toimeksiannon täyttämisessä tapahtuneet virheet tulevat esiin ja niistä aiheutuvat vahingot saattavat syntyä vasta varsin pitkän ajan kuluttua toimeksiantosopimuksen solmimisesta tai tehtävän suorittamisesta. Tyypillisesti tällainen toimeksianto on avio-oikeuden rajoittamista koskevan asiakirjan laatiminen, jollaisesta nyt on kysymys.

Oikeudellisia palveluita tarjoavan, esimerkiksi pankin, suoritettua annetun tehtävän toimeksiantajan on lähtökohtaisesti voitava luottaa siihen, että tehtävä on suoritettu oikein ja että laadittu asiakirja tuottaa ne oikeusvaikutukset, joita sillä on tarkoitettu. Näin ollen toimeksiantajalla ei yleensä ole aihetta pyrkiä varmistumaan siitä, että asiat ovat kunnossa.

Mikäli sellaisessa tilanteessa, josta nyt on kysymys, katsotaan, että vahingonkorvausvaatimus on vanhentunut jo ennen kuin vahinko on syntynyt ja ennen kuin on ollut mitään aihetta epäillä, että toimeksiannon täyttämisessä on jokin virhe, toimeksiantaja joutuu kohtuuttomaan tilanteeseen. Vastakkain ovat siten vanhentumista koskevien sääntöjen selkeyden vaatimus ja toisaalta se kohtuuttomuus, joka yksittäiseen kansalaiseen kohdistuu siinä tapauksessa, että vanhentumisen katsotaan alkavan toimeksiantosopimuksen solmimisesta.

Tässä tilanteessa pidän aiheutuvaa kohtuuttomuutta merkittävämpänä kuin alempien oikeuksien tuomioista poikkeavan ratkaisun tuottamaa vanhentumissäännösten selkeyden vähenemistä. Sen vuoksi katson, että vaikka sopimukseen perustuvan vahingonkorvausvaatimuksen osalta pääsääntönä edelleen pidetäänkin 10 vuoden vanhentumisajan alkamista sopimuksen solmimisesta, esillä olevan kaltaisissa tilanteissa vahinkoa kärsineen tulee voida panna vahingonkorvauskanne vireille, riippumatta pääsäännön mukaisesta vanhentumisajasta, kohtuullisessa ajassa vahingon syntymisestä.

Tässä tapauksessa vahinko on aiheutunut viimeistään silloin, kun A on 16.10.1998 hyväksynyt toimitetun osituksen. Kanne on tullut vireille 14.5.1999. Kun otetaan huomioon asian selvittelyn ja mahdollisten sovintoneuvottelujen vaatima aika, kanne on pantu vireille kohtuullisessa ajassa vahingon syntymisestä. Kannetta ei siten olisi tullut hylätä vanhentuneena.

Näillä perusteilla kumoan käräjäoikeuden ja hovioikeuden tuomiot ja palautan jutun käräjäoikeuteen uudelleen käsiteltäväksi.